Ole itsesi ystävä

Näin Ystävänpäivän aattona heräsin miettimään ystävyyttä. Vanha sanonta, että ystävyys on ikuista, ei taida pitää paikkaansa. Ystävyys muuttaa muotoaan iän myötä, jotkut ystävyyssuhteet syvenevät, jotkut heikkenevät. Tai loppuvat kokonaan. Pitkä ystävyyssuhde aaltoilee elämäntilanteen mukaan: kun ystävykset elävät samanlaista aikaa, se yhdistää. Jos elämä menee eri suuntiin, saattaa ystävyyteen tulla pitkäkin tauko. Onneksi ystävyys useimmiten tauon jälkeen leimahtaa uudelleen.

Ystävätkin voivat "kasvaa eroon toisistaan". Kun elämänarvot, elämäntapa ja kiinnostuksen kohteet eivät enää kohtaa, on vaikea pitää ystävyyttä kasassa. Aina ystävyys ei ole vastavuoroista, toinen saattaa olla enemmän ottaja kuin antaja. Ystävyydessä pitää tuntea olonsa hyväksi. 

Lapsuuden ystävyyssuhteet tuntuvat voimakkaimmilta, aikuisina solmitut tuttavuudet tai ystävyydet voivat liittyä vaikkapa yhteiseen harrastukseen. Jos harrastus lopahtaa, usein lopahtaa myös ystävyys. Onko se sitten ollut ystävyyttä vai tuttavuutta - rajanveto lienee vaikeaa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sen vaikeampaa on löytää uusia ystäviä. Suuri elämänmuutos, suru tai sairaus saattaa tuoda yhteen ihmisiä, jotka ymmärtävät toisiaan ja ystävystyvät.

Parisuhteen alussa, kiihkeässä huumassa ystävät voivat jäädä taka-alalle. Joskus toinen puoliso saattaa - huomaamattaan - jättää ystävänsä, ja parin yhteinen ystäväpiiri muodostuukin vain toisen osapuolen kavereista. Eron osuessa kohdalle tulee ero myös näistä ystävistä, sillä he pysyvät yleensä lojaaleina alkuperäiselle ystävälleen. Toinen saattaa jäädä täysin yksin.

Ystävyyttä vai riippuvuutta?

On ihmisiä, jotka tarvitsevat ympärilleen paljon ihmisiä, he eivät välttämättä pysty edes olemaan itsekseen. Onko tämä ystävyyttä vai muuta riippuvuutta.. Yhtä paljon on ihmisiä, jotka eivät kaipaa isoa ystäväpiiriä ja jatkuvaa viihdytystä, muutama hyvä ystävä riittää. Soitellaan ja tavataan ja parannetaan maailmaa silloin tällöin. Mutta oma seurakin on ihan kiva :)

Mediassa ja elokuvissa luodaan mielikuvaa, että ystäviä pitää olla paljon. Sisustuslehtien mukaan kodissa pitää olla iso ruokapöytä, jonka ympärille ystäväjoukko kokoontuu. Pihat ja mökit sisustetaan niin, että sinne mahtuu paljon ystäviä. Ruokalehdissä järjestetään isoja juhlia, naistenlehdissä "tyttöporukat" lähtevät yhdessä viettämään hemmottelulomia... Somessa pitää olla paljon seuraajia ja tykkääjiä. Entäs kun niitä on vain muutama? Tai et ole somessa ollenkaan? 

Yksinäisyyttä voi tuntea, vaikka eläisi parisuhteessa, olisi perhe ja "ystäviäkin". Nimittäin jos ei ole hengenheimolaista, sielunystävää, luotettua. 

Ole itsesi ystävä

Tärkeintä lienee, että meidän pitää olla itsemme ystäviä. 

Hyväksy itsesi. Arvosta itseäsi. Rakasta itseäsi. 

Laamapaitoja ja seniorisänkyjä

Hyvin usein asiakkaanani on henkilö, jolle syystä tai toisesta asioiden hoitaminen kodin ulkopuolella on hankalaa. Aina syynä ei ole ikä, vaan myös mielenterveysongelmat tai vakava sairaus rajoittavat elämää.

Miten tällainen henkilö pääsee ostamaan itselleen uusia vaatteita tai vaikkapa vuodevaatteita, jollei hänellä ole läheisiä ihmisiä auttamassa?

Mistä löytyy laamapaitoja?

Usein kaupoissa kulkiessani tutkailen jo sivusilmällä vaatteita tai tarvikkeita, jotka saattaisivat sopia jollekin asiakkaalleni, ja kun tarve tulee tiedän mistä ne voi hankkia. Monesti hankintalistalla ovat alusvaatteet, kiristämättömät sukat sekä mukavat, väljät kotivaatteet. Vaatteiden hankkiminen toiselle ei ole mikään helppo juttu - eikä markettien asuvalikoimaa todellakaan ole valittu ikäihmisten tarpeita miettien. Kokemus kuitenkin auttaa tässäkin, ja yleensä sopivat aluspöksyt tai laamapaita löytyy, kun tietää mistä etsii 😊

Henkilökohtaisten tarvikkeiden lisäksi kotiin voidaan tarvita isojakin hankintoja. Olen hankkinut asiakkaalle tv-tuolin, seniorisängyn, joskus huteran ruokapöydän tilalle on pitänyt löytää tukeva ja turvallinen pöytäryhmä. Turvallisuus onkin tärkeä tekijä huonekaluja hankittaessa, sen on sovittava juuri kyseisen asiakkaan toimintakykyä tukemaan. Usein myös valaisimissa on parantamisen varaa, ne voivat olla vanhoja ja heikkotehoisia, joskus myös jopa vaarallisia rikkinäisine johtoineen, keikkuessaan pienellä yöpöydällä.

Näissä hankinnoissa auttaessani pyrin aina löytämään turvallisimman ja helppokäyttöisimmän vaihtoehdon, joka edesauttaisi asiakkaan kotona pärjäämistä mahdollisimman pitkään. Vähävaraisen asiakkaan kyseessä ollessa on myös mietittävä tarkkaan rahapuolta. Nettikirppikseltä tai kierrätyskeskuksesta löytyykin yleensä tarvittavat huonekalut näissä tilanteissa.

Kaikenlaisia huijareita...

Mutta kännykkäostoksilla jos missä asiakkaat tarvitsevat apua! Teleoperaattorit myyvät heille surutta älypuhelimet, viihdepaketit ja kalliit liittymät, joita ikäihmiset eivät osaa ja pysty hyödyntämään. Näitä kauppoja sitten yritetään peruuttaa asiakkaan tai omaisten kanssa, jos vain ajoissa asiasta vihiä saadaan. On todella ikävää, miten agressiivista ja vastuutonta myyntiä teleoperaattorit kohdistavat ikäihmisille. Lehtimyyjistä puhumattakaan...

Oppia työpäivät kaikki 

Minulle tämä osa työtäni on äärimäisen mielenkiintoista ja haastavaa. Miettiessäni kullekin asiakkaalle sopivia ratkaisuja opin aina uutta. On selvitettävä apuvälineitä, toiminnallisuutta, teknisiä ratkaisuja, paloturvallisuutta,  jopa lain vaatimuksia. Tutustun myös mukaviin yhteistyötahoihin, jotka auttavat hankinnoissa tai asennuksissa.


Parasta on tietenkin tyytyväinen asiakas turvallisessa ja viihtyisässä kodissaan

Juttuseuraa vaikka rosvosta!

Taas se on tulossa - kesä nimittäin. Niin ihanaa kuin se onkin, monelle yksinäiselle vanhukselle tai mielenterveyskuntoutujalle se tarkoittaa lisääntyvää yksinäisyyttä.

Kerhot, yhdistykset, vapaaehtoiset - kaikki jäävät kesätauolle jo toukokuussa ja toiminta jatkuu vasta elo-syyskuussa. Terveyskeskus ja muut kunnan tahot vähentävät tai jopa lopettavat toiminnan lomakuukausiksi, mahdolliset sukulaiset lähtevät lomalle.

Moni vanhus on sidottu kotiin. Meidän terveiden on lähes mahdoton kuvitella, miltä tuntuu viettää joka ikinen päivän kotona, mahdollisena seurana  aamuisin viisi minuuttia pyörähtävä kotihoitaja ja kerran kuukaudessa käyvä siivooja.

Juttelimme erään vanhuksen kanssa kodin turvallisuudesta, häntä kun oli kovasti kehoitettu pitämään parvekkeen ovi lukittuna. Vanha rouva tokaisi: Voi kun sieltä parvekkeen kautta joku tulisikin! Ei tarvitsisi aina jutella näiden samojen seinien kanssa! 

Saimme makeat naurut, mutta vitsin toinen puoli oli totisinta totta...

Vanhan rouvan toivevieras...?

Terve sairas

On aikamoinen kokemus, kun terve ihminen onkin yks kaks vakavasti sairas. Eikä edes tunne olevansa sairas. Omassa kehossa asuu pienen pieni löydös, joka voi muuttaa koko elämän. On hypättävä mukaan tehokkaaseen koneistoon, jossa viedään eikä vikistä.

Erikoisairaanhoidon puolella asiat hoituvat nopeasti ja ammattitaitoisesti. Kun mammografiaseulonnassa löytyi jotain poikkeavaa, ei siinä kauaa nokka tuhissut kun olin jo leikkauspöydällä. Aikaa koko prosessissa alusta loppuun kului vain reilut kolme kuukautta. Kiitollisena olen noudattanut aikatauluja ja ohjeita, mennyt pää pyörällä sinne, minne käsketään.

Kun rumba alkoi tulla tutuksi, ehdin jo vähän miettiä, mitä olenkaan matkan aikana nähnyt ja kokenut. Ystävällistä ja ammattitaitoista henkilökuntaa, kyllä. Ainakin tämä rintasyövän hoitopolku sujuu  kuin käsikirjoituksen mukaan, mutta ehkä siitä puuttuu vähän inhimillisyyttä... Sairaalat ovat pelottavia, sokkeloisia, kylmiä. Minut ohjataan milloin mihinkin tutkimukseen tai haastatteluun, seuraan pinkkiä tai sinistä viivaa, joskus syvällä kellarikerroksessa. Matkat ovat pitkiä. Odotan yksin odotushuoneessa miettien, olenko oikeassa paikassa. Aika kuluu.

Mietin, miten vakavasti sairas tai vaikkapa yksinäinen vanhus selviytyy tässä viidakossa. Kenties aikaisempi kokemus näistä paikoista auttaa selviytymään. Yllättävää oli, että hoitajat tai lääkärit eivät kertaakaan kysyneet mitään henkisestä jaksamisesta. Ehkä näytin päälle päin siltä, että jaksan mainiosti. Kukaan ei kannustanut ottamaan yhteyttä tuki- tai vertaisryhmään, niihin hakeutuminen oli ihan oma aktiivisuuden varassa. Liityinkin muuten rintasyöpäpotilaiden Facebook-ryhmään, mutta minun kohdallani asioiden purkaminen somessa ei toiminut lainkaan.

Kerroin avoimesti sairastumisesta ihmisille ja juttelin siitä myös ystävien sekä etenkin mieheni kanssa. On ollut mielenkiintoista myös huomata, miten eri tavalla ystävät ja tuttavat asiaan suhtautuivat. Joku ottaa etäisyyttä, toisaalta tukea saattaa tulla hyvinkin yllättävältä tahoilta.

Haastatteluissa lehdissä ja televisiossa sairastuneet usein neuvovat, mitä he olisivat halunneet heille sanottavan ja mitä ei. Itsekin huomasin, että välillä jotkin kommentit ärsyttivät, kuten vaikkapa "no, asiat voisivat olla vielä pahemmin" tarkoittaen tietenkin kuolemaa... Minun tilanteessani kuolema oli hyvin kaukainen vaihtoehto, sillä hetkellä ei ollut mitään syytä olettaa minun kuolevan tähän syöpään. Auton alle toki saattaisin jäädä milloin vain...Minua pelottivat ihan konkreettiset, pikku jutut kuten lähteekö tukka päästä ja pitääkö työnteko lopettaa. Toisaalta kyllä on aika epäreilua varoitella ihmisiä asioista ja aiheista, joita ei saisi sanoa. Ikävintä nimittäin on kuitenkin juuri se, ettei toinen sano yhtään mitään.

Entäpä sitten Kelan kanssa asioiminen. Ensimmäiseen päivärahahakemukseen tullut päätös oli kuin hepreaa! Pakko oli soittaa ja kysyä suomennosta, mutta ei sitä kirjettä aluksi virkailijakaan ymmärtänyt. Kunhan alkuhämmennyksestä selvisi, niin sitten kaikki toki sujui hyvin. Taas vain tuli mieleen, kuinka vakavasti sairas, väsynyt tai vanha ihminen tuossa hakemusviidakossa pärjää.

Nyt kun kaikki on ohi, voin huoahtaa kiitollisena: olen ollut todella onnekas ja selvinnyt vähällä moneen muuhun verrattuna. Tukka ja työkin säilyivät :) Siitä huolimatta huomaan psyykkisten vaikutusten alkavan vasta nyt. Itse lisäisin tähän hienosti suunniteltuun hoitopolkuun mahdollisuuden keskustella sairastumisesta psykologin kanssa. Keskustelu läheisten ja ystävien kanssa on erittäin tärkeää, mutta yhtä tärkeää olisi puhua täysin ulkopuolisen, itselle tuntemattoman henkilön kanssa, täysin avoimesti, omana itsenään.

Riittääkö yksi ateria?

Jos nyt kysyn, riittääkö yksi ateria päivässä, aika moni vastaa sen riittävän. Minulle se ei riitä, tarvitsen syötävää 3-4 tunnin välein. Muutoin väsyn, pääni alkaa särkeä ja voin huonosti. Minusta tulee äkäinen ja mieheni tietääkin, että silloin ei pidä tulla minun ja ruoan väliin :)

Enkä kyllä usko yhden aterian riittävän kenellekään. Uskon tutkimustietoon, joka kertoo kehomme tarvitsevan päivittäin tietyn määrän proteiineja, hiilihydraatteja, hyviä rasvoja, vitamiineja...Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, määrän lisäksi on siis kiinnitettävä huomiota myös laatuun. Tämä saattaakin olla se kaikkein vaikein asia.

Toisaalta kroppa kyllä tottuu saamaan liian vähän energiaa, mutta alkaa silloin toimia ns. säästöliekillä ja ottaa tarvitsemansa polttoaineen jostain muualta, esimerkiksi lihaksista. Näillä saattaa olla suurempia vaikutuksia, kuin uskommekaan, erityisesti ikääntyessämme.

Proteiinia.....?

Tutkimusten mukaan lihasmassa alkaa jo 50 ikävuoden jälkeen pienentyä noin prosentin vuodessa, lisäksi meillä naisilla vaihdevuodet vaikuttavat suuresti elimistön toimintaan. Eläkeiän häämöttäessä olisi viimeistään aika kiinnittää huomiota ravintoon ja sen laatuun. Proteiinilla on suuri vaikutus myös aivoterveydellemme, sen riittävä saanti saattaa jopa ehkäistä muistisairauden syntymistä.

Olen joskus testannut, miten itselläni proteiinin saantisuositukset täyttyvät. Vaikka syön säännölliset ateriat, on aika vaikea täyttää päivittäistä proteiinitarvetta, joka yleensä on gramma/painokilo. Siis vaikkapa 65 kg painava tarvitsee 65 g proteiinia/päivä. Iän myötä ravintoaineiden imeytyminen heikkenee ja sitä tulisi saada jo noin 1,5 kertaa/painokilo.

Vanhus ja ruoka

Ravinnolla on erittäin suuri merkitys vanhusten terveyteen ja toimintakykyyn. Hyvä ravitsemustila ehkäisee sairauksia ja nopeuttaa niistä paranemista, parantaa elämänlaatua ja lisää lihaskuntoa.
Olen työssäni usein nähnyt, miten suora vaikutus ravinnolla on ikäihmisen vointiin. Esimerkkinä: huonokuntoinen vanhus kaatuu ja joutuu sairaalaan viikoksi tai muutamaksi. Siellä hän syö ja juo, hänellä  on juttuseuraa ja huolenpitoa ympärillä. Kotiin palaa usein selvästi virkeämpi ihminen - kunnes huono syöminen ja yksinäisyys jälleen vievät kunnon alas.

Siksi minusta onkin vallan kummallista, että meillä vanhukset halutaan pitää yksin kodeissaan eikä syömiseen kiinnitetä enempää huomiota. Pidetään riittävänä, että kotiin tuodaan lounas styrox-laatikossa. Kenties vanhus sen syö, kenties ei. Syökö hän päivän aikana muuta? Aliravitsemus on vanhusten keskuudessa vakavasti otettava huolenaihe. Kannattaa muistaa, että myös ylipainoinen voi kärsiä aliravitsemuksesta. Kun jääkaapissa löytyy vain eineksiä, majoneesipohjaisia salaatteja ja pullaa, paino kyllä nousee, mutta keholle välttämättömät aineet jäävät saamatta.

Iäkkäällä henkilöllä saattaa olla myös hyvin rajoittunut ruokavalio. Se voi johtua hänen omista makutottumuksistaan, ehkä vatsantoiminta tai suun ja hampaiden terveys saattavat rajoittaa syömistä. Myös lääkitys voi vaikuttaa.  Nämä kaikki tulisi kartoittaa ja miettiä niihin ratkaisut.

Usein iäkkäät asiakkaani ovat sitä mieltä, että koska he liikkuvat vähän, he eivät tarvitse paljoa ruokaa. Moni on nuorempana ja terveempänä oppinut syömään rasvattomia tuotteita ja pieniä annoksia, mutta ei osaa enää suhteuttaa syömistään nykyiseen ikäänsä ja terveydentilaansa. Näitä vanhoja tottumuksia on erittäin vaikea muuttaa. On tyypillistä, että iän myötä maku- ja hajuaisti heikkenee ja usein myös nälän- ja janontunne katoaa. 

Yksin asuva ei näe tarpeelliseksi laittaa ruokaa vain itselleen, sairas ei jaksa tehdä, muistisairas ei muista...

Mitä tehdä?

Tämä onkin vaikea asia ratkaistavaksi, mikäli vanhus asuu yksin, ei ole itse innostunut muuttamaan ruokavaliotaan tai sairastaa vaikkapa muistisairautta. Toisaalta jokaisen - myös muistisairaan - itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa viimeiseen saakka. Toisaalta sairaan ja/tai iäkkään henkilön tietämys ravitsemuksen merkityksestä on usein vähäinen tai hän ei halua tai osaa tunnistaa sen puutteita. Tuleeko hänen silti tilata kuukaudesta ja vuodesta toiseen  kauppapalvelusta tai kotiin ruoat toimittavalta omaiselta samat italiansalaatit ja pullapitkot? Vai pitäisikö jonkun, jollain tavalla ohjata ja seurata hänen ostoksiaan ja sitä kautta syömistään?

Pitääkö ihmisen antaa tuhota terveytensä, mikäli hän ei ole kykeneväinen tekemään itse muutosta? Pitääkö yhteiskunnan maksaa väärästä ravinnosta seuranneet sairaudet (diabetes, metabolinen oireyhtymä, infarktit) ja kaatumisonnettomuudet? Ne saattaisivat olla ehkäistävissä ravitsemukseen tehtävillä, ohjatuilla muutoksilla.

Nykyisin onneksi aletaan jo terveyskeskuksissa ohjata asiakkaat jopa ravitsemusterapeutin vastaanotolle,  mikäli sairauteen, lääkitykseen tai painoon liittyy rajoituksia ravinnon suhteen. Tämä on hyvä alku, mutta käytännössä se tepsii vain niiden henkilöiden kanssa, jotka ovat jo tietoisia ravinnon vaikutuksista ja ovat motivoituneita tekemään muutoksia. Heihin, jotka tarvitsevat tukea kotiin, kauppalistan tekemiseen ja kenties jopa ruoan valmistamiseen, pelkkä terapeutin tapaaminen ei toimi. Esitteet ja ruokasuositukset jäävät lehtipinon alle...

Ruokaseura lisää ruokahalua!

Muutos on aina, missä iässä ja missä sairauden vaiheessa tahansa mahdollinen, mutta se vie aikaa ja tapahtuu pienin askelin. Kun itse olen mukana asiakkaan ravitsemusta ohjaamassa, kartoitamme ensimmäisenä asiakkaan tai hänen omaisensa kanssa lempiruoat ja inhokit sekä muun elämänrytmin. Milloin asiakas herää, milloin ja mitä syö aamiaiseksi, lounaaksi jne. Mitä ovat ne pienet asiat, joissa muutosta voisi lähteä toteuttamaan.

Eräs asia olisi hyvä korjata jo alussa: yksinäiselle ei ruoka maistu.
Löytyisikö edes kerran, kaksi, kolme kertaa viikossa joku ruokaseuraksi. Omainen, vanha ystävä, naapuri, lapsenlapsi, vapaaehtoinen - tai vaikka meikäläinen. Otan omat eväät mukaan ja syön ne asiakkaan seurana. Yleensä asiakas popsii ihan huomaamattaan styrox-laatikkolounaansa :)

Jouluinen työpäivä

Lähestyvä joulu näkyy mukavasti myös työpäivissäni. Jonkun asiakkaan kanssa saatamme jo hyvissä ajoin alkaa askarella joulukortteja tai koristeita. Ehkä paistamme joulutorttuja tai teemme jouluista ruokaa. Vähintään kuitenkin juttelemme joulusta ja siihen liittyvistä muistoista. 

Eräänä joulukuun työpäivänä suunnistan muistisairaan asiakkaani luokse aamupäiväksi. Joulu ei ole vielä ihan kynnyksellä, joten tänään jutustelemme asiakkaan jouluun liittyvistä muistoista. Muistisairaudesta huolimatta lapsuusmuistot palaavat mieleen ja hän innostuu kertomaan, miten isän kanssa haettiin kuusi omasta metsästä. Hän muistaa joulun tunnelman ja perheen yhdessäolon. Mietin, miten voisin tuoda sitä lämmintä joulutunnelmaa tämän yksin asuvan vanhuksen kotiin. Lähiomaisia ei ole, joulun hän viettää yksin kotona. Vain hoitajat piipahtavat aamuin illoin - toivottavasti tonttulakki päässä... Taidankin seuraavan viikon käynnille viedä mukanani valmiin piparitaikinan ja muotteja, paistamme yhdessä pellillisen tuoksuvia pipareita. 

Myös iltapäivän asiakas asuu yksin, mutta hänen kotinsa on palvelutalossa. Talon ala- ja kerrosauloja on jo koristeltu jouluisin aihein ja asukkaat kokoontuvat aulaan niitä ihastelemaan. Joulun tunnelman voi aistia. Astuessani sisään asiakkaani asuntoon, on tunnelma hieman toinen. Yö on ollut kivulias ja asiakas on sängyssä masentuneen oloisena. Sovimme, että hän saa pötkötellä rauhassa, minä vien pyykit pesutupaan ja sillä välin kun kone pyörii, pistäydyn asiakkaalle kaupassa. Päätän ostaa myös pari joulutorttua, jos asiakas vaikka haluaisi nousta ylös päiväkahville. Asuntoa siivotessani asiakas nouseekin sängystä ja pistää itse kahvin tippumaan. Hyvä, tätä vähän toivoinkin... Juomme torttukahvit ja juttelemme mieluisista jouluruoista. Imelletty perunalaatiko on kuulema parasta, minulle taas lanttulaatikko. Ja rosolli on niin hyvää.  Kun lähden, asiakas on pirteä ja päättää lähteä ala-aulaan juttelemaan muiden asukkaiden kanssa. 

Minä mietin jälleen kerran, miten suuri vaikutus on juttuseuralla ja yhdessä tekemisellä. Asiakasta kuunnellaan ja hän saa kertoa huolensa, hän saa olla emäntänä ja keittää kahvit, kattaa pöydän. Kivut ovat hetkeksi unohtuneet. Miksi meillä vanhusten hoidossa on unohdettu sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitys?

Päivän lopuksi käyn vielä kaupassa ostamassa seuraavan päivän asiakkaalle uuden kylpytakin ja pikkuhousuja, joiden hankinnasta olen sopinut hänen edunvalvojansa kanssa. Pari viikkoa sitten olen hankkinut hänelle maksusitoumuksella myös uuden uutukaiset petivaatteet, maton ja pyyhkeitä. Uudet tarvikkeet ovat hänelle osa joulunodotusta - on mukavaa viettää juhlapyhiä puhtaassa kodissa. 

Ennen joulua pyrin hankkimaan tai tekemään jokaiselle vanhusasiakkaalleni myös jonkin pienen lahjan, riippuen hänen tarpeistaan ja mieltymyksistään. Joku saa tuoksuvan taatelikakun, toinen pitää suklaasta. Joskus lahja on käytännöllinen, lämpimät sukat tai ihovoidetta. Hyvin usein se on kaunis punainen joulutähti, joka tuo monelle sen oikein joulutunnelman. 

Valo lisää turvallisuutta

Valo - yksi tärkeimpiä tekijöitä, jolla lisätään vanhuksen kodin turvallisuutta. Useimmiten sen parantaminen unohtuu, vaikka tukikahvat ja rollattoorit muistetaan ottaa käyttöön.

Monella ikäihmisellä näkö huononee vaiheittain, kaihi ja rappeuma heikentävät näkökykyä pikkuhiljaa. Vanhus itse saattaa tottua elämään hämärässä eikä osaa enää kaivata kirkkaampaa ympäristöä. Muistisairaalla hämärä valaistus vaikeuttaa tilojen ja tavaroiden hahmottamista ja saattaa aiheuttaa jopa pelkoa. Hyvällä valaistuksella puolestaan voidaan lisätä vanhuksen ja muistisairaan omatoimisuutta ja edesauttaa kotona pärjäämistä. Valo lisää myös henkistä virkeyttä.

Millainen on hyvä valaistus?
Iäkkään henkilön kodissa valaisimet saattavat olla kymmeniä vuosia vanhoja, heikkotehoisia, pölyn peitossa ja jopa vaarallisen huonokuntoisia. Muoviosat voivat olla haperoituneita, vinossa nököttävät kangasvarjostimet jopa osittain palaneita.

Riittävän kirkas yleisvalo on erittäin tärkeä kaikissa tiloissa, myös eteisessä. Valokatkaisija tulisi olla helposti löydettävissä, ei kalusteiden tai ovien takana. Irtovalaisimien tulee olla hyvin pystyssä pysyviä ja tukevia, joiden katkaisija on mieluiten kiinni rungossa eikä johdossa. Valaisimien sijoittelussa ja mallissa kannattaa huomioida vanhuksen tarpeet - harrastaako hän käsitöitä, lukemista, ristisanatehtäviä. Valaistus järjestetään mahdollisimman turvallisesti lempituolin tai keittiöpöydän ääreen.

Monesti yöpöydät ovat erittäin pienikokoisia, pöytäväisin saattaa keikkua johto piukalla pöydän reunalla. Turvallisinta olisi kiinnittää valaisin seinään. Valaisimien johdot ja jatkojohdot eivät saa risteillä lattioilla.

Kulkureittien turvallisuus

Vanhuksen kodissa vaarallisin reitti kulkea yöaikaan sängystä vessaan. Reitti kannattaakin tehdä mahdollisimman esteettömäksi ja huolehtia siitä, että valot saa helposti päälle jo sängystä noustessa. Pistorasiaan liitettävä yövalo valaisee lattianrajaa ja helpottaa kulkureitin löytämistä, niitä voi sijoittaa reitin varrelle vaikka joka pistorasiaan.

Luonnonvalo

Yllättäen luonnonvalon hyödyntäminen unohtuu, vaikka muuten valoasioita pohdittaisiinkin. Ikkunoissa saattaa olla raskaat ja peittävät verhot, jotka estävät valon sisäänpääsyn ja synkentävät muutenkin tilaa. Makuasiat ovat tietenkin makuasioita, mutta esimerkiksi kapat estävät melko paljon valon sisään pääsemistä, koska valo tulee yläviistosta. Ikkunoiden tulisi olla myös puhtaat, jotta valo pääsee sisään.

Häikäisy

Jotta asia ei olisi liian helppo, on valaistuksen ohella huomioitava, ettei kodissa synny häikäisyä. Kiiltävät vaaleat pinnat, peilit ja kirkas auringonvalo saattaa aiheuttaa häikäisyä. Vanhuksen kodin valaistusta kannattaa tarkastella eri vuorokauden- ja vuodenaikoina sekä seurata vanhuksen toimintaa kodissa.

Lopuksi: muutostöissä tulee luonnollisesti huomioida vanhuksen oma tahto. Ei ehkä ole järkevää muuttaa kaikkea kerralla vaan edetä pienin askelin. Mutta ei muutoksia myöskään pidä pelätä.